Petroskoi on mun koti!

Elämä täällä on ihanaa. En osannut odottaa saapuessani tänne tai saatikka Suomessa lähtöä valmistellessani, että voisin alkaa pitää tästä paikasta näin paljon. Ei haittaa yhtään vaikka on harmaata, sataa ja tuulee. Täällä ei huomisia mietitä tai varsinkaan murehdita, mutta silti mieleen aina välillä pulpahtaa ajatus, että JO tammikuussa tämä paikka pitää hyvästellä. Haluan tänne jo nyt uudelleen. Tuntuu liian pahalta, joten siirrytään taas takaisin venäläiseen mentaliteettiin eikä mietitä kotiin paluuta vielä.

Olen muuttunut täällä henkisesti varmaan valtavasti. Tajuan sen varmaan oikeasti vasta sitten kun palaan Suomeen ja "tavallisiin" kuvioihin. Epätietoisuus lähes joka asiassa ja suunnitelmien puuttuminen eivät tee enää oloani epämukavaksi ja epävarmaksi. Voisin sanoa, että olen tottunut niihin, mutta haluan sanoa, että oikeastaan pidän siitä, ettei asioista tiedetä eikä niitä voi ennustaa. Moni tuleva asia ei murehtimalla parane, joten miksi murehtia? Miksi miettiä koko asiaa?

Ruokakin on hyvää. Olen löytänyt venäläisen taivaan - rahkan! Tämä rahka on suhteellisen kovaa ja sisältää rusinoita. Rahka on pakattu samalla tavalla kuin voi Suomessa. Paketit ovat oikeastaan aina tahmeita, sillä vähän rahkaa on valunut joistakin paketeista ulos niiden ollessa pinossa kaupan hyllyllä. Proteiinia on huikeat 14-16g/100g, joten tätä nautitaan salin jälkeen! Kotona olen tottunut rytmiin: aamulla puuroa, lounaaksi keittoa ja illalliseksi kiinteää ruokaa salaatilla. Vaikka hostäiti sitä joka kerta pävitteleekin, syön salaattini ilman smetanaa ja suolaa. Kolmas ihana asia ruokaan liittyen on kefiiri! Ilmeisesti jotain piimän tapaista (häpeäkseni on myönnettävä, etten ole koskaan maistanut piimää Suomessa) ja aivan taivaallisen herkullista. Voinko ryhtyä venäläisen rahkan ja kefiirin maahantuojaksi, jotta saan syödä niitä Suomessakin?

Kuntosali. Siellä käy vähän porukkaa ja nekin yksi tai kaksi ihmistä, jotka siellä sattuvat samaan aikaan olemaan kanssani, harrastavat mielestäni lähinnä poseerausta. Nyt kun olen siellä ehtinyt muutamia kertoja käymään, olen huomannut huvituksekseni, että esimerkiksi irtopainot löytyvät useimmiten juuri sieltä, mihin minä olen ne viime kerralla jättänyt. Saan myös ihmettyneitä katseita, kun puhisen painoja nostellessa ja hikoilen. Pukuhuonekäyttäytyminenkin eroaa hieman suomalaisesta. Ei ole ilmeisesti kovin sopivaa olla edes alusvaatteilla naisten pukuhuoneessa, vaikka olisi suihkuun menossa tai sieltä tulossa.

Vaikka olen jo kuvitellut tottuneeni venäläiseen tapaan liikkua paikasta toiseen pikkubusseilla, niin ei se aina onnistu kovin sujuvasti. Yleensä näissä minibusseissa on sivulla liukuovi ja sen lisäksi kuljettajan sivulla on myös ovi, sillä kuljettajan vieressä on pari istumapaikkaa. Eräänä päivänä sitten yritin päästä tällaisen minibussin kyytiin ja käytin ainakin 10 sekunttia aikaa avatakseni liukuoven. Ovi ei tuntunut aukeavan millään. Kokeilin kaikkia pikku nipukoita ovessa kunnes tajusin, ettei koko ovea ole edes olemassa. Tässä minibussissa olikin vain kuljettajan viereinen ovi, josta pääsi sisälle. Voi sitä häpeän ja hihityksen määrää. No, en ole täällä yrittänytkään suhtautua asioihin muuten kuin huumorilla.

Sain rakkaalta työkaveriltani tunnustusta, sillä hän valitsi blogini yhdeksi lemppareistaan. Kiitos Jouhanna!