Koska olen suomalainen

Erään tavallisen koulupäivän päätteeksi matkasin tavalliseen tapaan täydessä bussissa kotia kohti. Olin onnistunut saamaan istumapaikan oven suulta. Muutamaa pysäkkiä ennen omaani kyytiin nousi vanha rouva, ja koska kaikki istumapaikat olivat varattuja, nousin omaltani ja annoin paikkani kyseiselle rouvalle. Ensin rouva hymyili minulle ja kiitteli istuutuessaan paikalleni. Ääni muuttui kuitenkin kellossa, kun hän huomasi vastapäätä istuvan nuoren miehen. Ja jotain tällaista sieltä sitten tuli ensin ihan yleisesti kaikille matkustajille: "Mihin tämä maailma on oikein menossa, kun naiset antavat paikkansa vaikka se on miesten tehtävä?!" Tämän jälkeen kyseiselle nuorelle miehelle osoitettu moite: "Miten saatoit katsoa vierestä, kun nainen antoi paikkansa, etkä itse noussut!!?" Ja lopuksi, jottei minulle vahingossa olisi jäänyt iloinen mieli siitä, että sain olla avuksi: "Sinun olisi ehdottomasti pitänyt sanoa tuolle nuorelle miehelle, että hänen pitäisi antaa paikkansa minulle eikä nousta itse!!!"

Mummelin nuhteen vastaanotettuaan mies tietysti ponnahti ylös penkiltä kuin raketti ja suorastaan työnsi minut istumaan paikalleen. Minä sitten hölmistyneenä ujosti hymyilin mummolle, joka näytti varsin tyytyväiseltä aikaan saamaansa ratkaisuun. Tästä ei ehkä jäänyt iloinen mieli, mutta sen sijaan päivän itsekseen-hihittely-kiintiö tuli täytettyä bussista poistumisen jälkeen. Ja oli tässä jotain positiivistakin: ymmärsin oikeastaan täysin missä mentiin, vaikka tämä vaahtaominen tapahtui nopeatempoisella venäjän kielellä. Ehkä minun olisi silti pitänyt ihan huvikseen keventää tai pahentaa tilannetta luikauttamalla lopuksi yksi suosikkisanonnoistani: "Anteeksi, ymmärrän vain vähän venäjää, koska olen Suomesta." Sama lauselma tuntuu sopivaan yllättävän moneen tilanteeseen, kuten seuraavaankin olisi sopinut.

Jouluostoksillehan piti tietysti rynnätä täällä melkeinpä heti, kun päätin tulla viettämään joulua Suomeen. Monien kauppojen, varsinkin kosmetiikka liikkeiden, ovilla päivystää muutama vartija. Menin tällaiseen kauppaan ja ostin parit lahjat. Kävelin kaupasta tyytyväisenä ulos musiikkia korvanapeilla kuunnellen. En tainnut päästä metriä-paria pidemmälle, kun vartija pysäytti minut käsivarteeni koskettamalla. Otin nappulat korvilta pois ja varashälytinhän, aika onneton sellainen, siellä taustalla pärisi. Olisin halunnut heittää jonkun hyvän letkautuksen koskien korvanappejani, mutta en tietenkään osannut. Niimpä heiluttelin nappeja vartijalle ikään kuin selitykseksi sille, miksen pysähtynyt hälyttimen soidessa. Vartija kyseli jotain ja aloin varmasti vaikuttaa vielä epäilyttävämmältä, kun en oikeastaan vastannut yhtään mitään, koska en kysymyksiäkään oikein ymmärtänyt. Onneksi vartija oli niinkin oma-aloitteinen, että nyhti ostoskassini kädestäni ja alkoi tutkia sen sisältöä ja heilutella ostoksiani yksitellen varashälyttimen edessä. Yhteen tuotteeseen oli jäänyt varashälyytin, vartija käytätti tuotteen kassalla minun odottaessa ovella. Selvisin koko tilanteesta sanomalla vain lopuksi "kiitos ja näkemiin!"

Monia juttuja olen kuitannut paljastamalla olevani suomalainen. Yleensä ne on sellasia tilanteita, joissa en ymmärrä, mitä minulle puhutaan. Kerran tulin kuitanneeksi erään toisenlaisen tilanteen ja niitin varmasti samalla Suomelle ja suomalaisille lisää kyseenalaista mainetta. Olin nimittäin kuntosalilla juoksemassa juoksumatolla. En huomannut kengännauhojeni auenneen katalasti, vaikka olin laittanut ne tuplasolmulle. Siinähän se sitten tuli huomattua, kun melkein kaaduin naamalleni matolle. Onneksi sain kuitenkin otettua juoksumaton kahvoista kiinni ja kammettua itseni ylös juuri ennen kuin ehdin kaatua. Tässä hötäkässä päästin kuitenkin suustani kovaan ääneen suomeksi jotain todella harmitonta, mikä sattuu kuitenkin venäjäksi tarkoittamaan jotain epäsopivampaa. Kaikki ne vähäiset ihmiset, jotka salilla sattuivat samaan aikaan olemaan, tuijottivat minua osa närkästyneen ja osa ihmettyneen näköisinä. Kävipä siinä sitten kaikille selväksi, mistä näitä öykkäreitä oikein sikiää, kun julistin kovaan ääneen olevani Suomesta. Tuijotus loppui eikä kukaan tullut esittämään lisäkysymyksiä, silti en ole aivan vakuuttunut siitä oliko puollustukseni ihan parhaasta päästä.

Odotan enää sitä, että voin kuitata luistelutaitoni sillä, että olen suomalainen! Ja suomalaisuuden nimissähän voi kuitata vain mahtavat luistelunäytöt.

Suuri talvinumero

Lumi on tullut taas kehiin! Ja pakkanen. Tämä tarkoittaa kaupungin katukuvassa pitkiä untuvatakkeja varustettuina turkisreunaisilla hupuilla. Ilmeisesti myös pakkasten kiristyessä on odotettavissa karvalakkien ja hattujen ryntäys niin naisilla kuin miehilläkin. Minun pitäisi ehkä viimein rohkaistua heilumaan tuon kameran kanssa vähän enemmänkin. Olisi nimittäin mukava kuvata jonkunlainen katugalleria tästä talvityylistä. Tai kuvasarja siitä kuinka kaikki venäläiset miehet näyttävät erehdyttävästi toisiltaan mustissa nahkatakeissaan.

Mun ikkunasta avautuva maisema on aika kiva. Voi melkein erottaa kuuluisat Äänisen aallot.

Lumihuntu.

Koulumatkakin on vähän valoisampi.

Koulun laitamatkin näyttää kivemmilta, kun on vähän lunta. Jouluvalot ois kivat, mutta niitä ei ehkä ole odotettavissa tänne.

Viikonloppuna on viimein tarkoitus mennä luistelmaan! Itsehän olen nimittäin raahannut hokkarit tänne asti, vaikka tavaraa oli tullessa muutoinkin ihan riittävästi. Taisi olla melkein kuukausi sitten, kun yritettiin luistelureissua ensimmäisen kerran. Silloin puolimetrinen ensilumi esti kuitenkin suuret suunnitelmamme. Luistelemaan pääsee nimittäin vain Kontupohjassa, noin tunnin bussimatkan päässä Petroskoista, uudessa jääpalatsissa. Aikeenamme on todistaa briteille, että Suomi kuuluu jääkiekon maailman kärkimaihin. Kiekosta ja mailoista tuskin on tietoa, mutta päästäänpähän ainakin Ninan kanssa todistamaan suomalaisten mahtavat luistelutaidot.

Kaurapuurosta alkaa pikkuhiljaa muodostua tällä suunnalla suurikin legenda. Legenda herkullisesta ja uskomattoman terveellisestä aamupalasta: kaurapuuro banaanilla. Nimenomaan tuo banaani näyttelee siinä tärkeää - ellei peräti tärkeintä roolia. Muutamia viikkoja sitten aloin itse tekemään aamupalani eli kaurapuuroa ilman suolaa ja voita. Ensimmäisellä kerralla satuin muuten vain pilkkomaan banaanin valmiin puuron päälle, jolloin täällä perheessä luultiin nimenomaan banaanin olevan "Se idea". Nyt puuroa ei täällä enää syödä ilman banaania. Hostäitini mainostaa kaikille tuttavilleen kuinka mahtavaa ja terveellistä aamupalaa minä olen opettanut tekemään, ja tottahan se on joka sana. Minun onni, nimittäin nykyisin täällä ei kukaan syö aamuisin mitään muuta kuin puuroa - banaanilla!

Tämän vuoden viimeiset viikot alkavat olla käsillä! Viimeinen viikko meneekin, uutta vuotta lukuunottamatta, käytännössä matkustaessa Suomeen ja takaisin. Uuden vuoden haluan viettää täällä, sillä se on venäläisille vuoden suurin juhla. Ennen viimeistä viikkoa pitäisi kuitenkin vielä ehtiä käymään Murmanskissa. Juna suuntaansa kestää lähemmäs vuorokauden, vaikka eihän se kartalla nyt niin hirveän pitkältä matkalta näytä. Pitää varmaan itsekin ostaa sellainen karvalakki ennen tuota reissua! Tammikuu tulee olemaan hölmöä aikaa ainakin siinä mielessä, että minun on pakko pysyä maassa vaihto-ohjelman vaatimusten takia, mutta yliopisto on kiinni eli lomalla. Silloin onkin tarkoitus palloilla jossain näillä suuntimilla: Pietari, Novgorod (Venäjän vanhin kaupunki), Moskova, Jekaterinburg.

Kävelen yleensä aina aamuisin kouluun ellei sada. Usein matkalla kouluun ihmettelen työmiehiä, jotka asettelevat kadun reunakivetyksiä uudelleen. Mitä ilmeisimmin työ tapahtuu suurelta osin ihan lihasvoimalla eikä koneiden avulla, sillä työmiehiä tuntuu olevan kymmenittäin. Näistä suurin osa taitaa olla Venäjän köyhemmiltä seuduilta eli Aasian puolelta. Kuulemma tulevat tänne hankkimaan parempaa elantoa itselleen ja perheelleen. Yhtenä päivänä näin työmiehet tauolla, olisi taas pitänyt kaivaa se kamera esiin. He olivat nimittäin kyhänneet itse pienen nuotion erään rakennuksen kulmalle ja siinä lämmittivät jotain einestä samalla tupakkaa polttaen. Nuotio.

Minulla on kaksi koulumatkaa. Koulumatka keskustan yliopistoon venäjän tunneille ja koulumatka juridistiseen tiedekuntaan laitakaupungille. Tällä jälkimmäisellä matkalla tapaa oikeastaan poikkeuksetta muutamia kulkukoiria. Yleensä koirat jolkottelevat, lepuuttelevat tai juoksevat yksin tai kaksin. Tänään kävelin koulusta kotiin illan jo hämärtyessä, kun yhtäkkiä monelta suunnalta alkoi kuulua koirien haukuntaa. Kyllä siellä yleensä aina joku koiruli on äänessä, mutta nyt tuntui kaikki kulmakunnan koirat haukkuvan. Ihmettelin miksi, ja syykin selvisi heti tullesani seuraavan "kadun" kulmaan. Kulman takaa nimittäin minua kohti juoksi yksi koira niin kovaa kuin jaloistansa pääsi ja tämän raukan perässä seurasi noin kymmenpäinen kulkukoiralauma. En pelkää koiria, mutta lauman kohtaaminen ei ehkä ollut silti yllätys mukavimmasta päästä. Kun kulkukoirat olivat juosseet ohitseni (onneksi), kaivoin esille kameran. Sain tähän vähän epätarkkaan kuvaan ikuistettua osan koirista ja näköjään myös lumisateen.

Tässä kuvassa taitaa olla seitsemän koiraa, ja kuten näkyy niin ei ollut mitään ihan pikkupuudeleita. 

Suomessa ikävän arvoista on...

Ehdin jo luulla, etten pääse jouluksi kotiin. Joulu ja sen tärkeys kuitenkin pääsi voittamaan kamppailun paluupäivämäärän kanssa. Sinänsä se paluupäivämäärä itsessään ei niin tärkeä ole, vaan se, että keväällä pitää ehtiä vielä kandityö kirjoittaa ja palauttaa. Mutta tulin kuitenkin siihen päätökseen, ettei muutama päivä suuntaan tai toiseen vaikuta radikaalisti työni lopputulokseen.

Tänään varailin bussilippuja välille Petroskoi-Helsinki-Petroskoi, mutta se ei sujunut aivan helposti. Nimittäin suomalaisen yhtiön kanssa ei oikein lykästänyt. Aluksi tämän yhtiön bussista yhdet paikat minulle jo varattiin, mutta kysyessäni toista vaihtoehtoa he olivat päättäneet purkaa varaukseni ja myydä alustavat paikkani jollekin muulle. No onneksi olemassa on myös muutamia venäläisiä ehkä hieman hämärämpiä yhtiöitä. Näillä yhtiöllä ei ole sähköpostiosoitteita, joiden kautta lippujen varaamisen voisi hoitaa niin, että saa edes jotain mustaa valkoiselle.

Venäjäksi kuitenkin onnistuin soittamaan ja varaamaan paikat kotiin ja takaisin. Niin ainakin luulen ja toivon. Todellinen tilanne selviää viimeistään sitten joulun alla, kun kotiin lähdön aika koittaa. Vielähän ei kannata mitään alkaa murehtia. Kyyti on kätevästi osoitteesta osoitteeseen eli suoraan kotiovelta toiselle! Ja koko lysti yhteen suuntaan on naurettavan halpa - 50 euroa. Tällä hinnalla Suomessa saattaisin ehkä saada taksin Helsingin keskustasta melkein kotiovelle. Pitäkäämme peukkuja, että taksi tai minibussi tai mikä ikinä onkaan, tulee noutamaan minut aamulla 22.12.12 kotitaloni liepeiltä.

Nyt kun on melko varmaa (ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa), että pääsen kotikäynnille, voisin sen kunniaksi kertoa asioita, jotka Suomessa ja suomalaisuudessa ovat ikävöimisen arvoisia.

Kraanavesi. Miten ihanaa mahtaakaan olla, kun vesipullon voi täyttää suoraan kraanasta kuntosalille lähtiessä? Salilla ei tarvitse hörppiä lämmintä tai kuumaa vettä. Hampaita pestessä vettä voi ihan juodakin. Ainaisen teen juomisen voi vaihtaa kylmän ja raikkaan veden juontiin. Vaikkakin olen todennut, että kyllä se jano teelläkin lähtee. Voi olla, että kuitenkin sitten Suomessa ikävääni keittelen ja hauduttelen jatkuvasti teetä. Tällä hetkellä olen mukavasti antibioottikuurilla, kun tuli tuota vettä keittämättä täälläkin juotua.

Selkeys. Tiedän mitä elämässäni suunnilleen tapahtuu, ainakin yleensä, kun olen Suomessa. On suunnilleen selvää, milloin mitkäkin tentit on ja täytyykö niihin osallistua. Tiedän milloin on lomaa ja milloin ei. Kouluviikon lukujärjestys pysyy samana yhden perioidin ajan eikä vaihtele viikosta toiseen. Kun menen hoitamaan asioitani, ne yleensä hoituu. Jos varaan liput bussiin, tiedän, että ne on varattu ja minulle on bussissa paikka kyseisenä päivänä. Ihmiset tietävät asioista ja osaavat kertoa miten asiat ovat ilman sanoja: voi olla, ehkä, en ole varma, en tiedä jne.

Mitä ei ole ja tuskin tuleekaan ikävä?

Aikaiset aamut. Suomalaiset ovat kyllä hullu kansa, kun jaksavat herätä ihan tavallisina työaamuina esimerkiksi kuuden-seitsemän aikoihin. Oikeastaan kahdeksaltakin on ihan pirun aikaisin. Minun pitää varmaan Suomeen palattuani ostaa sellainen moottoroitu sänky, joka kippaa minut lattialle kellon soidessa aamulla. Täällä on niin mukavaa heräillä siinä 9-11 välillä ja sitten rauhassa keitellä puuroa samalla teetä litkien.

VR ja julkinen liikenne muutoinkin. Turhan vaivalloista siellä Suomessa. Aluksi täällä oli sekavaa ja pelottavaa ja kaikki tuntui menevän ihan pieleen. Nyt kun julkista liikennettä on oppinut käyttämään niin se sujuu kuin tanssi. Turhaa aikaa ei kulu aikataulujen tutkimiseen tai kuittien tulostelemiseen. Kun bussi, minibussi tai sähköbussi (mikä onkaan suomeksi) saapuu, hyppäät tai änget kyytiin. Usein miehet antavat paikkansa naisille. Lähtiessä laitat kolikkosi bussikuskin "pöydälle" tai annat ne jollekulle toiselle asiakkaalle, joka sitten ojentaa ne edelleen aina perille asti. Jos kyseessä on minibussi, pyydät/huudat ennen omaa pysäkkiäsi kuskia pysähtymään. Jos kulkuneuvosi sattuu hajoamaan, seuraava tulee kuitenkin parin minuutin kuluttua. Hinnallakaan tätä ei ole pilattu. Eikä mitään lisämaksuja tai josostatlippusijunastamaksuja.

Valitus ja murehtiminen. Kaikki selviää aikanaan ja järjestyy myöskin.

Auringonnousu 10:30 eräänä kouluaamuna. Myöhemmin kyseisenä päivänä eräs autoilija ajoi aimokasan kuraa päälleni. Pysähtyi pyytämään anteeksi, mutta ei siitä ollut enää apua siihen tosiasiaan, että näytin juuri ojasta heränneeltä.

Hajoilua

Viisumin ovat minulle myöntäneet! Mikä parasta, on viisumi voimassa kesäkuun 2013 loppuun asti. Hieman kuitenkin ihmettelimme vaihtarikaverini kanssa, että miksi kummassa viisumeissamme lukee "alle 16-vuotiaita lapsia: yksi". Kysyin tätä viisumin minulle luovuttaneelta yliopiston työntekijältä. Hänen mukaan siinä lukee yksi, koska lapsia ei ole ja viisumi on tarkoitettu vain yhdelle ihmiselle. Jos minulla olisi lapsia, tulisi kohtaan lasten nimet. Voi tätä venäläistä logiikkaa! Olemme kyllä vakuuttuneita, että merkintä liittyy jotenkin käynnissä olevaan lapsiasiajupakkaan.

Tänään hajosi taas yksi niistä busseista, joiden ei pitänyt koskaan hajota. Nousin bussin kyytiin yliopiston pysäkiltä ja kuten tavallista kyytiin hyppäsi muutama muukin niin että lopulta bussi oli aivan täynnä. Liikuimme metrin ja bussi pysähtyi. Ensin kuski ei sanonut mitään ja kaikki varmasti luulivat kyseen olevan vain iltapäiväruuhkasta. Muutamia minuutteja odoteltuamme kuski ilmoitti, ettei bussi enää käynnisty. Ovet olivat lukossa eivätkä auenneet. Aluksi kukaan ei tuntunut tekevän mitään: bussikuski istui ja tuijotteli eteenpäin ja matkustajat (minä myös) möllöttivät seisoma- ja istumapaikoillaan. Lopulta eräät miehet raivasivat tiensä ovelle ja alkoivat hakata sitä, jotta saisivat sen auki. Lopulta ovi saatiin auki, kun viides mies saapui auttamaan. Ehkä bussin hajoaminen ei ole lopullista ottaen huomioon, että minunkin toisen koulumatkani varrella on useita pikku pajoja, joissa erinäköisiä autoja ja laitteita korjaillaan.

Hajonnut bussi jäi tukkimaan liikennettä keskelle katua.

Ensimmäinen yhteistyöstä kieltäytynyt bussi osui kohdalleni ensilumipäivänä. Tällöin lunta satoi taukoamatta ja tuloksena oli miltei puolen metrin hanki. Normaalisti bussilla minun pysäkiltäni kestää keskustaan noin 15 minuuttia. Tällä kerralla matka keskustan pääkadulle kesti lähemmäs tunnin. Lopulta bussi sammui kesken kaiken loivaan ylämäkeen eikä enää inahtanutkaan. Olihan se arvattavissa, sillä suuri osa busseista jaksaa juuri ja juuri sytkyttää loivat ylämäet ylös täydellä lastilla noin 10km/h tuntivauhtia silloinkin kun tie on kuiva.

Ruokajutuista sen verran, että jos et siedä persiljaa tai tilliä niin älä suotta tule tähän maahan. Tilliä ja persiljaa on aivan kaikkialla. Ravintolassa tuskin saat annosta ilman näitä yrttejä. Tai no ei liioitella, jälkiruuan luultavasti saat ilman. Muiden annosten päälle on silputtu aivan varmasti jompaa kumpaa koristeeksi. Jos pyydät annoksesi ilman näitä ihanuuksia, voi käydä seuraavasti: Tarjoilija saapuu annoksesi kanssa, jota koristaa tillit tai persiljat. Sanot, että tilasit annoksesi nimenomaan ilman. Tarjoilija ottaa annoksesi, menee hieman kauemmaksi pöydästäsi, puhaltelee tillit pois ja lopuksi vielä kääntää blinisi toisin päin. Annos tuodaan sinulle takaisin ja juurikaan tilliä ei enää ole - ainakaan nähtävissä. 

Lain opiskelu täällä on hankalaa. Ainakin minulle. Tiedekuntani sijaitsee aivan eri puolella kaupunkia kuin yliopiston päärakennus, jossa opiskelen venäjänkieltä päivittäin. Venäjänkielen tunnit on minulle etusijalla ja myöskin osittain maksullisia, joten niitä tunteja en halua jättää väliin. Valitettavasti matka päärakennukselta juridistiseen tiedekuntaan vie niin paljon aikaa, että en juuri koskaan ehdi päivän aikana sekä venäjän tunneille että lakiluennoille. Yhdellä kurssilla saan korvata tentin tekemällä valitsemastani aiheesti koskien työoikeutta PowerPoint esityksen. Helppoa! Toisella kurssilla taas joudun osallistumaan aivan samaan tenttiin kuin venäläiset luokkakaverini. Vaikeata ja mahdotonta!

Seuraavassa pläjäys sekalaisia kuvia sekalaisessa järjestyksessä.

Kouluni värimaailma :D

Koulu selän takana. Tässä kuvassa tuossa tien laidassa vasemmalla näkyy tollainen paikallinen minikaatopaikka, mihin kipataan kaikki roskiskista vessajätteisiin.

Toinen mahdollinen reitti koululle, jälleen koulu selän takana.

Koulun liepeiltä. Kätevää rakentaa talo vanhan talon raunioiden suojaan?

Tämäkin koulumatkalta.

Ihan hieno talo tällä alueella, mutta jotain vikaa siinäkin. Nimittäin suuria reikiä seinissä.

Tässä näitä koulumatkakuvia.

Mun koulumatkan lempparikoira, joka aina päivystää koppinsa katolla.

Tässä aletaan jo poistua mökkikylästä ja saapua kaupungin puolelle.

Tien ylityspaikka. Horisontissa siintävistä keltaisista kerrostaloista yksi on mun koti.

Ensilumipäivänä kuntosalin ovella.

Kattokruunu Petroskoi pääteatterista, jossa kävimme katsomassa Pähkinänsärkijä baletin.

Ensilumi minun huoneen ikkunasta.

Venäjänkielinen alfapet.

Pitkästä aikaa!

En olekaan kirjoitellut aikoihin. Moni on käynyt innokkaasti vakoilemassa, josko blogiini olisi ilmestynyt jotakin uutta. Tällä kertaa on! Pahoittelut pitkästä tauosta. Arki on alkanut soljua ja vaikka täällä onkin kovin rentoa niin ilmeisesti kuitenkin jotain tekemistä on ollut, kun en ole ehtinyt blogia kirjoitella.

Nyt alan olla aika tukevasti puolessavälissä tätä elämän vaihetta. Elämä menee vauhdilla. Mutta toisinaan on myös sellaisia vaiheita, että tuntuu, ettei aika kulu millään. Kuten viime viikolla, sillä olin jälleen naapurin mummon kanssa kaksin yli viikon. Kuten viime kerrallakin hostäiti ilmoitti lähdöstään, tällä kertaa Moskovaan, tunnin varoitusajalla. Jos olisin tiennyt aikaisemmin, olisin itsekin ostanut junaliput vaikka Siperiaan. Ruokaa oli jälleen liikaa. Sehän on selvää, että ihan normaali lounas tavallisena päivänä on kilon kala ja 6 isoa perunaa? Tuli koettua myös ruokamyrkytys osa 2. Tällä kertaa ei onneksi niin railakkaasti kuin viime kerralla.

Täällä on aamuisin hyvin pimeää. Venäläiset päättivät pari vuotta sitten viisaina lopettaa kellon kääntelyn keväisin ja syksyisin, mutta jossain meni pieleen. Nimittäin käyttöön jäi ainainen kesäaika. En tiedä onko sillä loppuen lopuksi väliä, kun talvella on joka tapauksessa pimeää. Näin marraskuun puolivälissä aurinko nousee vähän yli kymmeneltä. Ihanaa, ettei luentoni ala minään päivänä ennen kello 11:tä. Sitten joulukuun 21. päivä aurinko taitaa nousta puolen päivän aikoihin? Onneksi täällä on kuitenkin luultavasti lunta valaisemassa pimeimpänä aikana!

Olen ehkä onnistunut sulautumaan joukkoon paremmin viime aikoina, mutta ei ainainen mokailu kuitenkaan voi loppua kuin seinään. Viimeksi juurikin tänään perustelin tavallisen kaupan olevan hyvä työpaikka opiskelijalle, koska siellä voi olla mukavia nuoria miehiä. No, miksipä ei siksikin! Tarkoitus oli kuitenkin puhua työkavereista. Ehkä joten kuten tulen ymmärretyksi venäjänkielellä, mutta edelleen on rutkasti parantamisen varaa. Paluupäiväni taitaa olla suunnilleen 23.1.2013, joten vielä on aikaa oppia.

Suomalainen joulu jää tältä vuodelta väliin. Olin jo suunnitellut kotiin matkustamista jouluksi, mutta vaihto-ohjelmassani on niin tiukat säännöt, ettei se onnistu. Tänä vuonna joulu vietetäänkin sitten venäjänkielen oppitunnilla. Opettaja lupasi kyllä järjestää minulle jouluista tunnelmaa, ehkäpä joku jouluinen puheenaihe? Heheh. Kaikki muut tuntemani vaihtarit lähtevät viettämään joulua kotimaihinsa ja osa lopullisesti kotiin. Täällähän sitä joulua vietään vasta tammikuussa, joten en kuitekaan jää paitsi kaikista karkeloista.

Taksikulttuuri Petroskoissa on niin kummallinen, että sitä on hankala ymmärtää. Ilmeisesti myöhään illalla tai yöllä yksin liikkuva nainen ei ole tavallinen näky. Melkein jokainen taksikuski kysyy saman kysymyksen: "Oletko naimisissa?" Harjoiteltu vastaukseni kuuluu: "Olen naimisissa ja mieheni odottaa minua kotona." Eräällä kerralla en saanut auton ovea auki, mutta ulos ei päästetty ilman, että annoin puhelinnumeroni. Toisella kerralla ilmainen taksimatka kuitattiin venäläisen vieraanvaraisuuden piikkiin, vaikka kuinka yritin rahoja tyrkyttää.

Huomenna saan tiettävästi jatketun viisumin ja passini takaisin. Vaihtarikaverin viisumissa oli ollut jotain kummallista... :D Saapa nähdä onko mun viisumissa kaikki ihan mallillaan. Kirjoittelen pian uudelleen ja ehkä saan jotain kuviakin otettua!