Teetä ja kaalipiirakkaa

Täällä ollaan lopultakin! Kaupunkina Petroskoi oli lievästi sanottuna hieman erilainen kuin odotin. Miltei kaikki talot jopa aivan keskustassa ovat jollain tapaa ränsistyneitä - toiset enemmän, toiset vähemmän. Yliopiston päärakennus taitaa olla minun ilokseni kaupungin kaunein talo! Autotiet ovat keskustassakin täynnä kuoppia ja ihan kunnon reikiäkin. Joten täältä tuskin tulette näkemään kovin monia kauniita kaupunkikuvia! Näihin maisemiin tässä täytyy kuitenkin nyt totutella.

Talo, jossa minä asun isäntäperheeni luona on suhteellisen uusi verrattuna naapuritaloihin. En tiedä miten noissa muissa taloissa, mutta täällä on ainakin sisällä todella kylmä. Vaikuttaa kuitenkin ihan turvalliselta paikalta asua eikä ainakaan vielä ole alkanut pelottaa. Asunto on kuudennessa kerroksessa ja ikkunoista näkyy Ääninen. Minulla on oma pieni huone tai oikeastaan tämä on host-naisen pojan huone. Nukun avattavalla sohvalla, joka ei kyllä mikään paras mahdollinen sänky ole, mutta kyllä tämä hyvin mulle kelpaa.

Isäntäperhe onkin hieman erilainen kuin kuvittelin vähäisten tietojen perusteella. Nainen, jonka luona siis asun, on noin 45 vuotias kirjanpitäjä. Kovin on puhelias ja yrittää selittää asioita minulle venäjäksi. Ymmärrän vielä kohtuullisen huonosti venäjää, joten en ymmärrä läheskään kaikkea, mitä minulle puhutaan. Se harmittaa minua, mutta toisaalta motivoi myös äkkiä opettelmaan lisää kieltä. Naisen lisäksi täällä asuu hänen veljenpoikansa, joka joutuu nukkumaan olohuoneen sohvalla. Vaikka tämä veljenpoika on suunnilleen saman ikäinen kuin minä, puhuu hän vain muutamia sanoja englantia. Näiden kahden lisäksi jossain alakerrassa asuu naisen äiti, joka osaa kolme sanaa "karjalaa": terve!, juoma ja leipä. Tämä mummeli on niin puhelias, että epätoivo meinaa iskeä joka kerta kun hän avaa suunsa, koska en kertakaikkiaan ehdi ymmärtää mitään. Sitten täällä on vielä suloinen pikkukisuli, joka on kyllä vielä vähän ujo. Se tykkää naukua koko ajan, harmillisesti myös aamuisin noin 6-7 aikoihin.

Heti ensimmäisenä iltana täällä oli tarjolla Venäläiseen tapaan kaalipiirakkaa ja teetä. Sen lisäksi oli voileipiä, joiden päälle oli laitettu siivuja raakaa kalaa. Jossain ihme liemessä lilluvia sieniäkin tarjottiin, mutta ne jätin suosiolla väliin. Aamupalaksi toivoin puuroa - ja sitä saa mitä tilaa! Puuro tosin ei sekään vastannut odotuksia vaan oli klimppistä supersuolaista litkua. Olen myös huomannut, että esimerkiksi yhdet kanat on nyt lämmitetty 3 kertaan ja laitettu taas takaisin jääkaappiin syömisen jälkeen. En jaksa valittaa, mutta en myöskään ihmettele mahdollista pahoinvointia, joka osui kohdalle heti ensimmäisenä yönä. Onneksi en tullut tänne syömään vaan puhumaan ja oppimaan venäjätä.

Sohvalla nukkuva host-veljenpoika lähti näyttämään minulle tänään kaupunkia, joten mut istutettiin pelottavan rämän Ladan kyytiin. Kerrankin kun oisin kiehunut innosta saada laittaa turvavyön kiinni niin tottakai se oli rikki. Ensimmäisenä kaahattiin bensa-asemalle, jossa oli jäätävät jonot joka mittarille. Sellasia jonoja en oo muulla maailmassa nähnytkään bensa-asemalle. Olikohan bensa täällä tänään erikoisen halpaa? Sitten istuin kauhusta kankeana kyydissä ku kaahailtiin kaupungin kuoppaisia (kuppaisia?) teitä ympäriinsä. Käytiin myös Äänisen rannalla lyhyellä kävelyllä. Siellä oli kylmää ja tuulista.

Jos oikein ymmärsin niin huomenna mennään sunnuntaikirkkoon ja siellä tapaan valtavasti ihmisiä. Mielenkiintoista.

Nämä  avuliaat rouvat selostivat paljon asioita bussimatkalla Helsingistä Peroskoihin.

Hostnainen perkaa poimimaan sieniä keittiön lattialla.

Pikkukissa

Kiilusilmä poikkesi mun sänkyyn.

Näkymä parvekkeelta.

Kotitalo

Naapuritalo

Kotikatu

Mun huone.