Suuri talvinumero

Lumi on tullut taas kehiin! Ja pakkanen. Tämä tarkoittaa kaupungin katukuvassa pitkiä untuvatakkeja varustettuina turkisreunaisilla hupuilla. Ilmeisesti myös pakkasten kiristyessä on odotettavissa karvalakkien ja hattujen ryntäys niin naisilla kuin miehilläkin. Minun pitäisi ehkä viimein rohkaistua heilumaan tuon kameran kanssa vähän enemmänkin. Olisi nimittäin mukava kuvata jonkunlainen katugalleria tästä talvityylistä. Tai kuvasarja siitä kuinka kaikki venäläiset miehet näyttävät erehdyttävästi toisiltaan mustissa nahkatakeissaan.

Mun ikkunasta avautuva maisema on aika kiva. Voi melkein erottaa kuuluisat Äänisen aallot.

Lumihuntu.

Koulumatkakin on vähän valoisampi.

Koulun laitamatkin näyttää kivemmilta, kun on vähän lunta. Jouluvalot ois kivat, mutta niitä ei ehkä ole odotettavissa tänne.

Viikonloppuna on viimein tarkoitus mennä luistelmaan! Itsehän olen nimittäin raahannut hokkarit tänne asti, vaikka tavaraa oli tullessa muutoinkin ihan riittävästi. Taisi olla melkein kuukausi sitten, kun yritettiin luistelureissua ensimmäisen kerran. Silloin puolimetrinen ensilumi esti kuitenkin suuret suunnitelmamme. Luistelemaan pääsee nimittäin vain Kontupohjassa, noin tunnin bussimatkan päässä Petroskoista, uudessa jääpalatsissa. Aikeenamme on todistaa briteille, että Suomi kuuluu jääkiekon maailman kärkimaihin. Kiekosta ja mailoista tuskin on tietoa, mutta päästäänpähän ainakin Ninan kanssa todistamaan suomalaisten mahtavat luistelutaidot.

Kaurapuurosta alkaa pikkuhiljaa muodostua tällä suunnalla suurikin legenda. Legenda herkullisesta ja uskomattoman terveellisestä aamupalasta: kaurapuuro banaanilla. Nimenomaan tuo banaani näyttelee siinä tärkeää - ellei peräti tärkeintä roolia. Muutamia viikkoja sitten aloin itse tekemään aamupalani eli kaurapuuroa ilman suolaa ja voita. Ensimmäisellä kerralla satuin muuten vain pilkkomaan banaanin valmiin puuron päälle, jolloin täällä perheessä luultiin nimenomaan banaanin olevan "Se idea". Nyt puuroa ei täällä enää syödä ilman banaania. Hostäitini mainostaa kaikille tuttavilleen kuinka mahtavaa ja terveellistä aamupalaa minä olen opettanut tekemään, ja tottahan se on joka sana. Minun onni, nimittäin nykyisin täällä ei kukaan syö aamuisin mitään muuta kuin puuroa - banaanilla!

Tämän vuoden viimeiset viikot alkavat olla käsillä! Viimeinen viikko meneekin, uutta vuotta lukuunottamatta, käytännössä matkustaessa Suomeen ja takaisin. Uuden vuoden haluan viettää täällä, sillä se on venäläisille vuoden suurin juhla. Ennen viimeistä viikkoa pitäisi kuitenkin vielä ehtiä käymään Murmanskissa. Juna suuntaansa kestää lähemmäs vuorokauden, vaikka eihän se kartalla nyt niin hirveän pitkältä matkalta näytä. Pitää varmaan itsekin ostaa sellainen karvalakki ennen tuota reissua! Tammikuu tulee olemaan hölmöä aikaa ainakin siinä mielessä, että minun on pakko pysyä maassa vaihto-ohjelman vaatimusten takia, mutta yliopisto on kiinni eli lomalla. Silloin onkin tarkoitus palloilla jossain näillä suuntimilla: Pietari, Novgorod (Venäjän vanhin kaupunki), Moskova, Jekaterinburg.

Kävelen yleensä aina aamuisin kouluun ellei sada. Usein matkalla kouluun ihmettelen työmiehiä, jotka asettelevat kadun reunakivetyksiä uudelleen. Mitä ilmeisimmin työ tapahtuu suurelta osin ihan lihasvoimalla eikä koneiden avulla, sillä työmiehiä tuntuu olevan kymmenittäin. Näistä suurin osa taitaa olla Venäjän köyhemmiltä seuduilta eli Aasian puolelta. Kuulemma tulevat tänne hankkimaan parempaa elantoa itselleen ja perheelleen. Yhtenä päivänä näin työmiehet tauolla, olisi taas pitänyt kaivaa se kamera esiin. He olivat nimittäin kyhänneet itse pienen nuotion erään rakennuksen kulmalle ja siinä lämmittivät jotain einestä samalla tupakkaa polttaen. Nuotio.

Minulla on kaksi koulumatkaa. Koulumatka keskustan yliopistoon venäjän tunneille ja koulumatka juridistiseen tiedekuntaan laitakaupungille. Tällä jälkimmäisellä matkalla tapaa oikeastaan poikkeuksetta muutamia kulkukoiria. Yleensä koirat jolkottelevat, lepuuttelevat tai juoksevat yksin tai kaksin. Tänään kävelin koulusta kotiin illan jo hämärtyessä, kun yhtäkkiä monelta suunnalta alkoi kuulua koirien haukuntaa. Kyllä siellä yleensä aina joku koiruli on äänessä, mutta nyt tuntui kaikki kulmakunnan koirat haukkuvan. Ihmettelin miksi, ja syykin selvisi heti tullesani seuraavan "kadun" kulmaan. Kulman takaa nimittäin minua kohti juoksi yksi koira niin kovaa kuin jaloistansa pääsi ja tämän raukan perässä seurasi noin kymmenpäinen kulkukoiralauma. En pelkää koiria, mutta lauman kohtaaminen ei ehkä ollut silti yllätys mukavimmasta päästä. Kun kulkukoirat olivat juosseet ohitseni (onneksi), kaivoin esille kameran. Sain tähän vähän epätarkkaan kuvaan ikuistettua osan koirista ja näköjään myös lumisateen.

Tässä kuvassa taitaa olla seitsemän koiraa, ja kuten näkyy niin ei ollut mitään ihan pikkupuudeleita.