Koska olen suomalainen

Erään tavallisen koulupäivän päätteeksi matkasin tavalliseen tapaan täydessä bussissa kotia kohti. Olin onnistunut saamaan istumapaikan oven suulta. Muutamaa pysäkkiä ennen omaani kyytiin nousi vanha rouva, ja koska kaikki istumapaikat olivat varattuja, nousin omaltani ja annoin paikkani kyseiselle rouvalle. Ensin rouva hymyili minulle ja kiitteli istuutuessaan paikalleni. Ääni muuttui kuitenkin kellossa, kun hän huomasi vastapäätä istuvan nuoren miehen. Ja jotain tällaista sieltä sitten tuli ensin ihan yleisesti kaikille matkustajille: "Mihin tämä maailma on oikein menossa, kun naiset antavat paikkansa vaikka se on miesten tehtävä?!" Tämän jälkeen kyseiselle nuorelle miehelle osoitettu moite: "Miten saatoit katsoa vierestä, kun nainen antoi paikkansa, etkä itse noussut!!?" Ja lopuksi, jottei minulle vahingossa olisi jäänyt iloinen mieli siitä, että sain olla avuksi: "Sinun olisi ehdottomasti pitänyt sanoa tuolle nuorelle miehelle, että hänen pitäisi antaa paikkansa minulle eikä nousta itse!!!"

Mummelin nuhteen vastaanotettuaan mies tietysti ponnahti ylös penkiltä kuin raketti ja suorastaan työnsi minut istumaan paikalleen. Minä sitten hölmistyneenä ujosti hymyilin mummolle, joka näytti varsin tyytyväiseltä aikaan saamaansa ratkaisuun. Tästä ei ehkä jäänyt iloinen mieli, mutta sen sijaan päivän itsekseen-hihittely-kiintiö tuli täytettyä bussista poistumisen jälkeen. Ja oli tässä jotain positiivistakin: ymmärsin oikeastaan täysin missä mentiin, vaikka tämä vaahtaominen tapahtui nopeatempoisella venäjän kielellä. Ehkä minun olisi silti pitänyt ihan huvikseen keventää tai pahentaa tilannetta luikauttamalla lopuksi yksi suosikkisanonnoistani: "Anteeksi, ymmärrän vain vähän venäjää, koska olen Suomesta." Sama lauselma tuntuu sopivaan yllättävän moneen tilanteeseen, kuten seuraavaankin olisi sopinut.

Jouluostoksillehan piti tietysti rynnätä täällä melkeinpä heti, kun päätin tulla viettämään joulua Suomeen. Monien kauppojen, varsinkin kosmetiikka liikkeiden, ovilla päivystää muutama vartija. Menin tällaiseen kauppaan ja ostin parit lahjat. Kävelin kaupasta tyytyväisenä ulos musiikkia korvanapeilla kuunnellen. En tainnut päästä metriä-paria pidemmälle, kun vartija pysäytti minut käsivarteeni koskettamalla. Otin nappulat korvilta pois ja varashälytinhän, aika onneton sellainen, siellä taustalla pärisi. Olisin halunnut heittää jonkun hyvän letkautuksen koskien korvanappejani, mutta en tietenkään osannut. Niimpä heiluttelin nappeja vartijalle ikään kuin selitykseksi sille, miksen pysähtynyt hälyttimen soidessa. Vartija kyseli jotain ja aloin varmasti vaikuttaa vielä epäilyttävämmältä, kun en oikeastaan vastannut yhtään mitään, koska en kysymyksiäkään oikein ymmärtänyt. Onneksi vartija oli niinkin oma-aloitteinen, että nyhti ostoskassini kädestäni ja alkoi tutkia sen sisältöä ja heilutella ostoksiani yksitellen varashälyttimen edessä. Yhteen tuotteeseen oli jäänyt varashälyytin, vartija käytätti tuotteen kassalla minun odottaessa ovella. Selvisin koko tilanteesta sanomalla vain lopuksi "kiitos ja näkemiin!"

Monia juttuja olen kuitannut paljastamalla olevani suomalainen. Yleensä ne on sellasia tilanteita, joissa en ymmärrä, mitä minulle puhutaan. Kerran tulin kuitanneeksi erään toisenlaisen tilanteen ja niitin varmasti samalla Suomelle ja suomalaisille lisää kyseenalaista mainetta. Olin nimittäin kuntosalilla juoksemassa juoksumatolla. En huomannut kengännauhojeni auenneen katalasti, vaikka olin laittanut ne tuplasolmulle. Siinähän se sitten tuli huomattua, kun melkein kaaduin naamalleni matolle. Onneksi sain kuitenkin otettua juoksumaton kahvoista kiinni ja kammettua itseni ylös juuri ennen kuin ehdin kaatua. Tässä hötäkässä päästin kuitenkin suustani kovaan ääneen suomeksi jotain todella harmitonta, mikä sattuu kuitenkin venäjäksi tarkoittamaan jotain epäsopivampaa. Kaikki ne vähäiset ihmiset, jotka salilla sattuivat samaan aikaan olemaan, tuijottivat minua osa närkästyneen ja osa ihmettyneen näköisinä. Kävipä siinä sitten kaikille selväksi, mistä näitä öykkäreitä oikein sikiää, kun julistin kovaan ääneen olevani Suomesta. Tuijotus loppui eikä kukaan tullut esittämään lisäkysymyksiä, silti en ole aivan vakuuttunut siitä oliko puollustukseni ihan parhaasta päästä.

Odotan enää sitä, että voin kuitata luistelutaitoni sillä, että olen suomalainen! Ja suomalaisuuden nimissähän voi kuitata vain mahtavat luistelunäytöt.

Suuri talvinumero

Lumi on tullut taas kehiin! Ja pakkanen. Tämä tarkoittaa kaupungin katukuvassa pitkiä untuvatakkeja varustettuina turkisreunaisilla hupuilla. Ilmeisesti myös pakkasten kiristyessä on odotettavissa karvalakkien ja hattujen ryntäys niin naisilla kuin miehilläkin. Minun pitäisi ehkä viimein rohkaistua heilumaan tuon kameran kanssa vähän enemmänkin. Olisi nimittäin mukava kuvata jonkunlainen katugalleria tästä talvityylistä. Tai kuvasarja siitä kuinka kaikki venäläiset miehet näyttävät erehdyttävästi toisiltaan mustissa nahkatakeissaan.

Mun ikkunasta avautuva maisema on aika kiva. Voi melkein erottaa kuuluisat Äänisen aallot.

Lumihuntu.

Koulumatkakin on vähän valoisampi.

Koulun laitamatkin näyttää kivemmilta, kun on vähän lunta. Jouluvalot ois kivat, mutta niitä ei ehkä ole odotettavissa tänne.

Viikonloppuna on viimein tarkoitus mennä luistelmaan! Itsehän olen nimittäin raahannut hokkarit tänne asti, vaikka tavaraa oli tullessa muutoinkin ihan riittävästi. Taisi olla melkein kuukausi sitten, kun yritettiin luistelureissua ensimmäisen kerran. Silloin puolimetrinen ensilumi esti kuitenkin suuret suunnitelmamme. Luistelemaan pääsee nimittäin vain Kontupohjassa, noin tunnin bussimatkan päässä Petroskoista, uudessa jääpalatsissa. Aikeenamme on todistaa briteille, että Suomi kuuluu jääkiekon maailman kärkimaihin. Kiekosta ja mailoista tuskin on tietoa, mutta päästäänpähän ainakin Ninan kanssa todistamaan suomalaisten mahtavat luistelutaidot.

Kaurapuurosta alkaa pikkuhiljaa muodostua tällä suunnalla suurikin legenda. Legenda herkullisesta ja uskomattoman terveellisestä aamupalasta: kaurapuuro banaanilla. Nimenomaan tuo banaani näyttelee siinä tärkeää - ellei peräti tärkeintä roolia. Muutamia viikkoja sitten aloin itse tekemään aamupalani eli kaurapuuroa ilman suolaa ja voita. Ensimmäisellä kerralla satuin muuten vain pilkkomaan banaanin valmiin puuron päälle, jolloin täällä perheessä luultiin nimenomaan banaanin olevan "Se idea". Nyt puuroa ei täällä enää syödä ilman banaania. Hostäitini mainostaa kaikille tuttavilleen kuinka mahtavaa ja terveellistä aamupalaa minä olen opettanut tekemään, ja tottahan se on joka sana. Minun onni, nimittäin nykyisin täällä ei kukaan syö aamuisin mitään muuta kuin puuroa - banaanilla!

Tämän vuoden viimeiset viikot alkavat olla käsillä! Viimeinen viikko meneekin, uutta vuotta lukuunottamatta, käytännössä matkustaessa Suomeen ja takaisin. Uuden vuoden haluan viettää täällä, sillä se on venäläisille vuoden suurin juhla. Ennen viimeistä viikkoa pitäisi kuitenkin vielä ehtiä käymään Murmanskissa. Juna suuntaansa kestää lähemmäs vuorokauden, vaikka eihän se kartalla nyt niin hirveän pitkältä matkalta näytä. Pitää varmaan itsekin ostaa sellainen karvalakki ennen tuota reissua! Tammikuu tulee olemaan hölmöä aikaa ainakin siinä mielessä, että minun on pakko pysyä maassa vaihto-ohjelman vaatimusten takia, mutta yliopisto on kiinni eli lomalla. Silloin onkin tarkoitus palloilla jossain näillä suuntimilla: Pietari, Novgorod (Venäjän vanhin kaupunki), Moskova, Jekaterinburg.

Kävelen yleensä aina aamuisin kouluun ellei sada. Usein matkalla kouluun ihmettelen työmiehiä, jotka asettelevat kadun reunakivetyksiä uudelleen. Mitä ilmeisimmin työ tapahtuu suurelta osin ihan lihasvoimalla eikä koneiden avulla, sillä työmiehiä tuntuu olevan kymmenittäin. Näistä suurin osa taitaa olla Venäjän köyhemmiltä seuduilta eli Aasian puolelta. Kuulemma tulevat tänne hankkimaan parempaa elantoa itselleen ja perheelleen. Yhtenä päivänä näin työmiehet tauolla, olisi taas pitänyt kaivaa se kamera esiin. He olivat nimittäin kyhänneet itse pienen nuotion erään rakennuksen kulmalle ja siinä lämmittivät jotain einestä samalla tupakkaa polttaen. Nuotio.

Minulla on kaksi koulumatkaa. Koulumatka keskustan yliopistoon venäjän tunneille ja koulumatka juridistiseen tiedekuntaan laitakaupungille. Tällä jälkimmäisellä matkalla tapaa oikeastaan poikkeuksetta muutamia kulkukoiria. Yleensä koirat jolkottelevat, lepuuttelevat tai juoksevat yksin tai kaksin. Tänään kävelin koulusta kotiin illan jo hämärtyessä, kun yhtäkkiä monelta suunnalta alkoi kuulua koirien haukuntaa. Kyllä siellä yleensä aina joku koiruli on äänessä, mutta nyt tuntui kaikki kulmakunnan koirat haukkuvan. Ihmettelin miksi, ja syykin selvisi heti tullesani seuraavan "kadun" kulmaan. Kulman takaa nimittäin minua kohti juoksi yksi koira niin kovaa kuin jaloistansa pääsi ja tämän raukan perässä seurasi noin kymmenpäinen kulkukoiralauma. En pelkää koiria, mutta lauman kohtaaminen ei ehkä ollut silti yllätys mukavimmasta päästä. Kun kulkukoirat olivat juosseet ohitseni (onneksi), kaivoin esille kameran. Sain tähän vähän epätarkkaan kuvaan ikuistettua osan koirista ja näköjään myös lumisateen.

Tässä kuvassa taitaa olla seitsemän koiraa, ja kuten näkyy niin ei ollut mitään ihan pikkupuudeleita. 

Suomessa ikävän arvoista on...

Ehdin jo luulla, etten pääse jouluksi kotiin. Joulu ja sen tärkeys kuitenkin pääsi voittamaan kamppailun paluupäivämäärän kanssa. Sinänsä se paluupäivämäärä itsessään ei niin tärkeä ole, vaan se, että keväällä pitää ehtiä vielä kandityö kirjoittaa ja palauttaa. Mutta tulin kuitenkin siihen päätökseen, ettei muutama päivä suuntaan tai toiseen vaikuta radikaalisti työni lopputulokseen.

Tänään varailin bussilippuja välille Petroskoi-Helsinki-Petroskoi, mutta se ei sujunut aivan helposti. Nimittäin suomalaisen yhtiön kanssa ei oikein lykästänyt. Aluksi tämän yhtiön bussista yhdet paikat minulle jo varattiin, mutta kysyessäni toista vaihtoehtoa he olivat päättäneet purkaa varaukseni ja myydä alustavat paikkani jollekin muulle. No onneksi olemassa on myös muutamia venäläisiä ehkä hieman hämärämpiä yhtiöitä. Näillä yhtiöllä ei ole sähköpostiosoitteita, joiden kautta lippujen varaamisen voisi hoitaa niin, että saa edes jotain mustaa valkoiselle.

Venäjäksi kuitenkin onnistuin soittamaan ja varaamaan paikat kotiin ja takaisin. Niin ainakin luulen ja toivon. Todellinen tilanne selviää viimeistään sitten joulun alla, kun kotiin lähdön aika koittaa. Vielähän ei kannata mitään alkaa murehtia. Kyyti on kätevästi osoitteesta osoitteeseen eli suoraan kotiovelta toiselle! Ja koko lysti yhteen suuntaan on naurettavan halpa - 50 euroa. Tällä hinnalla Suomessa saattaisin ehkä saada taksin Helsingin keskustasta melkein kotiovelle. Pitäkäämme peukkuja, että taksi tai minibussi tai mikä ikinä onkaan, tulee noutamaan minut aamulla 22.12.12 kotitaloni liepeiltä.

Nyt kun on melko varmaa (ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa), että pääsen kotikäynnille, voisin sen kunniaksi kertoa asioita, jotka Suomessa ja suomalaisuudessa ovat ikävöimisen arvoisia.

Kraanavesi. Miten ihanaa mahtaakaan olla, kun vesipullon voi täyttää suoraan kraanasta kuntosalille lähtiessä? Salilla ei tarvitse hörppiä lämmintä tai kuumaa vettä. Hampaita pestessä vettä voi ihan juodakin. Ainaisen teen juomisen voi vaihtaa kylmän ja raikkaan veden juontiin. Vaikkakin olen todennut, että kyllä se jano teelläkin lähtee. Voi olla, että kuitenkin sitten Suomessa ikävääni keittelen ja hauduttelen jatkuvasti teetä. Tällä hetkellä olen mukavasti antibioottikuurilla, kun tuli tuota vettä keittämättä täälläkin juotua.

Selkeys. Tiedän mitä elämässäni suunnilleen tapahtuu, ainakin yleensä, kun olen Suomessa. On suunnilleen selvää, milloin mitkäkin tentit on ja täytyykö niihin osallistua. Tiedän milloin on lomaa ja milloin ei. Kouluviikon lukujärjestys pysyy samana yhden perioidin ajan eikä vaihtele viikosta toiseen. Kun menen hoitamaan asioitani, ne yleensä hoituu. Jos varaan liput bussiin, tiedän, että ne on varattu ja minulle on bussissa paikka kyseisenä päivänä. Ihmiset tietävät asioista ja osaavat kertoa miten asiat ovat ilman sanoja: voi olla, ehkä, en ole varma, en tiedä jne.

Mitä ei ole ja tuskin tuleekaan ikävä?

Aikaiset aamut. Suomalaiset ovat kyllä hullu kansa, kun jaksavat herätä ihan tavallisina työaamuina esimerkiksi kuuden-seitsemän aikoihin. Oikeastaan kahdeksaltakin on ihan pirun aikaisin. Minun pitää varmaan Suomeen palattuani ostaa sellainen moottoroitu sänky, joka kippaa minut lattialle kellon soidessa aamulla. Täällä on niin mukavaa heräillä siinä 9-11 välillä ja sitten rauhassa keitellä puuroa samalla teetä litkien.

VR ja julkinen liikenne muutoinkin. Turhan vaivalloista siellä Suomessa. Aluksi täällä oli sekavaa ja pelottavaa ja kaikki tuntui menevän ihan pieleen. Nyt kun julkista liikennettä on oppinut käyttämään niin se sujuu kuin tanssi. Turhaa aikaa ei kulu aikataulujen tutkimiseen tai kuittien tulostelemiseen. Kun bussi, minibussi tai sähköbussi (mikä onkaan suomeksi) saapuu, hyppäät tai änget kyytiin. Usein miehet antavat paikkansa naisille. Lähtiessä laitat kolikkosi bussikuskin "pöydälle" tai annat ne jollekulle toiselle asiakkaalle, joka sitten ojentaa ne edelleen aina perille asti. Jos kyseessä on minibussi, pyydät/huudat ennen omaa pysäkkiäsi kuskia pysähtymään. Jos kulkuneuvosi sattuu hajoamaan, seuraava tulee kuitenkin parin minuutin kuluttua. Hinnallakaan tätä ei ole pilattu. Eikä mitään lisämaksuja tai josostatlippusijunastamaksuja.

Valitus ja murehtiminen. Kaikki selviää aikanaan ja järjestyy myöskin.

Auringonnousu 10:30 eräänä kouluaamuna. Myöhemmin kyseisenä päivänä eräs autoilija ajoi aimokasan kuraa päälleni. Pysähtyi pyytämään anteeksi, mutta ei siitä ollut enää apua siihen tosiasiaan, että näytin juuri ojasta heränneeltä.

Hajoilua

Viisumin ovat minulle myöntäneet! Mikä parasta, on viisumi voimassa kesäkuun 2013 loppuun asti. Hieman kuitenkin ihmettelimme vaihtarikaverini kanssa, että miksi kummassa viisumeissamme lukee "alle 16-vuotiaita lapsia: yksi". Kysyin tätä viisumin minulle luovuttaneelta yliopiston työntekijältä. Hänen mukaan siinä lukee yksi, koska lapsia ei ole ja viisumi on tarkoitettu vain yhdelle ihmiselle. Jos minulla olisi lapsia, tulisi kohtaan lasten nimet. Voi tätä venäläistä logiikkaa! Olemme kyllä vakuuttuneita, että merkintä liittyy jotenkin käynnissä olevaan lapsiasiajupakkaan.

Tänään hajosi taas yksi niistä busseista, joiden ei pitänyt koskaan hajota. Nousin bussin kyytiin yliopiston pysäkiltä ja kuten tavallista kyytiin hyppäsi muutama muukin niin että lopulta bussi oli aivan täynnä. Liikuimme metrin ja bussi pysähtyi. Ensin kuski ei sanonut mitään ja kaikki varmasti luulivat kyseen olevan vain iltapäiväruuhkasta. Muutamia minuutteja odoteltuamme kuski ilmoitti, ettei bussi enää käynnisty. Ovet olivat lukossa eivätkä auenneet. Aluksi kukaan ei tuntunut tekevän mitään: bussikuski istui ja tuijotteli eteenpäin ja matkustajat (minä myös) möllöttivät seisoma- ja istumapaikoillaan. Lopulta eräät miehet raivasivat tiensä ovelle ja alkoivat hakata sitä, jotta saisivat sen auki. Lopulta ovi saatiin auki, kun viides mies saapui auttamaan. Ehkä bussin hajoaminen ei ole lopullista ottaen huomioon, että minunkin toisen koulumatkani varrella on useita pikku pajoja, joissa erinäköisiä autoja ja laitteita korjaillaan.

Hajonnut bussi jäi tukkimaan liikennettä keskelle katua.

Ensimmäinen yhteistyöstä kieltäytynyt bussi osui kohdalleni ensilumipäivänä. Tällöin lunta satoi taukoamatta ja tuloksena oli miltei puolen metrin hanki. Normaalisti bussilla minun pysäkiltäni kestää keskustaan noin 15 minuuttia. Tällä kerralla matka keskustan pääkadulle kesti lähemmäs tunnin. Lopulta bussi sammui kesken kaiken loivaan ylämäkeen eikä enää inahtanutkaan. Olihan se arvattavissa, sillä suuri osa busseista jaksaa juuri ja juuri sytkyttää loivat ylämäet ylös täydellä lastilla noin 10km/h tuntivauhtia silloinkin kun tie on kuiva.

Ruokajutuista sen verran, että jos et siedä persiljaa tai tilliä niin älä suotta tule tähän maahan. Tilliä ja persiljaa on aivan kaikkialla. Ravintolassa tuskin saat annosta ilman näitä yrttejä. Tai no ei liioitella, jälkiruuan luultavasti saat ilman. Muiden annosten päälle on silputtu aivan varmasti jompaa kumpaa koristeeksi. Jos pyydät annoksesi ilman näitä ihanuuksia, voi käydä seuraavasti: Tarjoilija saapuu annoksesi kanssa, jota koristaa tillit tai persiljat. Sanot, että tilasit annoksesi nimenomaan ilman. Tarjoilija ottaa annoksesi, menee hieman kauemmaksi pöydästäsi, puhaltelee tillit pois ja lopuksi vielä kääntää blinisi toisin päin. Annos tuodaan sinulle takaisin ja juurikaan tilliä ei enää ole - ainakaan nähtävissä. 

Lain opiskelu täällä on hankalaa. Ainakin minulle. Tiedekuntani sijaitsee aivan eri puolella kaupunkia kuin yliopiston päärakennus, jossa opiskelen venäjänkieltä päivittäin. Venäjänkielen tunnit on minulle etusijalla ja myöskin osittain maksullisia, joten niitä tunteja en halua jättää väliin. Valitettavasti matka päärakennukselta juridistiseen tiedekuntaan vie niin paljon aikaa, että en juuri koskaan ehdi päivän aikana sekä venäjän tunneille että lakiluennoille. Yhdellä kurssilla saan korvata tentin tekemällä valitsemastani aiheesti koskien työoikeutta PowerPoint esityksen. Helppoa! Toisella kurssilla taas joudun osallistumaan aivan samaan tenttiin kuin venäläiset luokkakaverini. Vaikeata ja mahdotonta!

Seuraavassa pläjäys sekalaisia kuvia sekalaisessa järjestyksessä.

Kouluni värimaailma :D

Koulu selän takana. Tässä kuvassa tuossa tien laidassa vasemmalla näkyy tollainen paikallinen minikaatopaikka, mihin kipataan kaikki roskiskista vessajätteisiin.

Toinen mahdollinen reitti koululle, jälleen koulu selän takana.

Koulun liepeiltä. Kätevää rakentaa talo vanhan talon raunioiden suojaan?

Tämäkin koulumatkalta.

Ihan hieno talo tällä alueella, mutta jotain vikaa siinäkin. Nimittäin suuria reikiä seinissä.

Tässä näitä koulumatkakuvia.

Mun koulumatkan lempparikoira, joka aina päivystää koppinsa katolla.

Tässä aletaan jo poistua mökkikylästä ja saapua kaupungin puolelle.

Tien ylityspaikka. Horisontissa siintävistä keltaisista kerrostaloista yksi on mun koti.

Ensilumipäivänä kuntosalin ovella.

Kattokruunu Petroskoi pääteatterista, jossa kävimme katsomassa Pähkinänsärkijä baletin.

Ensilumi minun huoneen ikkunasta.

Venäjänkielinen alfapet.

Pitkästä aikaa!

En olekaan kirjoitellut aikoihin. Moni on käynyt innokkaasti vakoilemassa, josko blogiini olisi ilmestynyt jotakin uutta. Tällä kertaa on! Pahoittelut pitkästä tauosta. Arki on alkanut soljua ja vaikka täällä onkin kovin rentoa niin ilmeisesti kuitenkin jotain tekemistä on ollut, kun en ole ehtinyt blogia kirjoitella.

Nyt alan olla aika tukevasti puolessavälissä tätä elämän vaihetta. Elämä menee vauhdilla. Mutta toisinaan on myös sellaisia vaiheita, että tuntuu, ettei aika kulu millään. Kuten viime viikolla, sillä olin jälleen naapurin mummon kanssa kaksin yli viikon. Kuten viime kerrallakin hostäiti ilmoitti lähdöstään, tällä kertaa Moskovaan, tunnin varoitusajalla. Jos olisin tiennyt aikaisemmin, olisin itsekin ostanut junaliput vaikka Siperiaan. Ruokaa oli jälleen liikaa. Sehän on selvää, että ihan normaali lounas tavallisena päivänä on kilon kala ja 6 isoa perunaa? Tuli koettua myös ruokamyrkytys osa 2. Tällä kertaa ei onneksi niin railakkaasti kuin viime kerralla.

Täällä on aamuisin hyvin pimeää. Venäläiset päättivät pari vuotta sitten viisaina lopettaa kellon kääntelyn keväisin ja syksyisin, mutta jossain meni pieleen. Nimittäin käyttöön jäi ainainen kesäaika. En tiedä onko sillä loppuen lopuksi väliä, kun talvella on joka tapauksessa pimeää. Näin marraskuun puolivälissä aurinko nousee vähän yli kymmeneltä. Ihanaa, ettei luentoni ala minään päivänä ennen kello 11:tä. Sitten joulukuun 21. päivä aurinko taitaa nousta puolen päivän aikoihin? Onneksi täällä on kuitenkin luultavasti lunta valaisemassa pimeimpänä aikana!

Olen ehkä onnistunut sulautumaan joukkoon paremmin viime aikoina, mutta ei ainainen mokailu kuitenkaan voi loppua kuin seinään. Viimeksi juurikin tänään perustelin tavallisen kaupan olevan hyvä työpaikka opiskelijalle, koska siellä voi olla mukavia nuoria miehiä. No, miksipä ei siksikin! Tarkoitus oli kuitenkin puhua työkavereista. Ehkä joten kuten tulen ymmärretyksi venäjänkielellä, mutta edelleen on rutkasti parantamisen varaa. Paluupäiväni taitaa olla suunnilleen 23.1.2013, joten vielä on aikaa oppia.

Suomalainen joulu jää tältä vuodelta väliin. Olin jo suunnitellut kotiin matkustamista jouluksi, mutta vaihto-ohjelmassani on niin tiukat säännöt, ettei se onnistu. Tänä vuonna joulu vietetäänkin sitten venäjänkielen oppitunnilla. Opettaja lupasi kyllä järjestää minulle jouluista tunnelmaa, ehkäpä joku jouluinen puheenaihe? Heheh. Kaikki muut tuntemani vaihtarit lähtevät viettämään joulua kotimaihinsa ja osa lopullisesti kotiin. Täällähän sitä joulua vietään vasta tammikuussa, joten en kuitekaan jää paitsi kaikista karkeloista.

Taksikulttuuri Petroskoissa on niin kummallinen, että sitä on hankala ymmärtää. Ilmeisesti myöhään illalla tai yöllä yksin liikkuva nainen ei ole tavallinen näky. Melkein jokainen taksikuski kysyy saman kysymyksen: "Oletko naimisissa?" Harjoiteltu vastaukseni kuuluu: "Olen naimisissa ja mieheni odottaa minua kotona." Eräällä kerralla en saanut auton ovea auki, mutta ulos ei päästetty ilman, että annoin puhelinnumeroni. Toisella kerralla ilmainen taksimatka kuitattiin venäläisen vieraanvaraisuuden piikkiin, vaikka kuinka yritin rahoja tyrkyttää.

Huomenna saan tiettävästi jatketun viisumin ja passini takaisin. Vaihtarikaverin viisumissa oli ollut jotain kummallista... :D Saapa nähdä onko mun viisumissa kaikki ihan mallillaan. Kirjoittelen pian uudelleen ja ehkä saan jotain kuviakin otettua!

Petroskoi on mun koti!

Elämä täällä on ihanaa. En osannut odottaa saapuessani tänne tai saatikka Suomessa lähtöä valmistellessani, että voisin alkaa pitää tästä paikasta näin paljon. Ei haittaa yhtään vaikka on harmaata, sataa ja tuulee. Täällä ei huomisia mietitä tai varsinkaan murehdita, mutta silti mieleen aina välillä pulpahtaa ajatus, että JO tammikuussa tämä paikka pitää hyvästellä. Haluan tänne jo nyt uudelleen. Tuntuu liian pahalta, joten siirrytään taas takaisin venäläiseen mentaliteettiin eikä mietitä kotiin paluuta vielä.

Olen muuttunut täällä henkisesti varmaan valtavasti. Tajuan sen varmaan oikeasti vasta sitten kun palaan Suomeen ja "tavallisiin" kuvioihin. Epätietoisuus lähes joka asiassa ja suunnitelmien puuttuminen eivät tee enää oloani epämukavaksi ja epävarmaksi. Voisin sanoa, että olen tottunut niihin, mutta haluan sanoa, että oikeastaan pidän siitä, ettei asioista tiedetä eikä niitä voi ennustaa. Moni tuleva asia ei murehtimalla parane, joten miksi murehtia? Miksi miettiä koko asiaa?

Ruokakin on hyvää. Olen löytänyt venäläisen taivaan - rahkan! Tämä rahka on suhteellisen kovaa ja sisältää rusinoita. Rahka on pakattu samalla tavalla kuin voi Suomessa. Paketit ovat oikeastaan aina tahmeita, sillä vähän rahkaa on valunut joistakin paketeista ulos niiden ollessa pinossa kaupan hyllyllä. Proteiinia on huikeat 14-16g/100g, joten tätä nautitaan salin jälkeen! Kotona olen tottunut rytmiin: aamulla puuroa, lounaaksi keittoa ja illalliseksi kiinteää ruokaa salaatilla. Vaikka hostäiti sitä joka kerta pävitteleekin, syön salaattini ilman smetanaa ja suolaa. Kolmas ihana asia ruokaan liittyen on kefiiri! Ilmeisesti jotain piimän tapaista (häpeäkseni on myönnettävä, etten ole koskaan maistanut piimää Suomessa) ja aivan taivaallisen herkullista. Voinko ryhtyä venäläisen rahkan ja kefiirin maahantuojaksi, jotta saan syödä niitä Suomessakin?

Kuntosali. Siellä käy vähän porukkaa ja nekin yksi tai kaksi ihmistä, jotka siellä sattuvat samaan aikaan olemaan kanssani, harrastavat mielestäni lähinnä poseerausta. Nyt kun olen siellä ehtinyt muutamia kertoja käymään, olen huomannut huvituksekseni, että esimerkiksi irtopainot löytyvät useimmiten juuri sieltä, mihin minä olen ne viime kerralla jättänyt. Saan myös ihmettyneitä katseita, kun puhisen painoja nostellessa ja hikoilen. Pukuhuonekäyttäytyminenkin eroaa hieman suomalaisesta. Ei ole ilmeisesti kovin sopivaa olla edes alusvaatteilla naisten pukuhuoneessa, vaikka olisi suihkuun menossa tai sieltä tulossa.

Vaikka olen jo kuvitellut tottuneeni venäläiseen tapaan liikkua paikasta toiseen pikkubusseilla, niin ei se aina onnistu kovin sujuvasti. Yleensä näissä minibusseissa on sivulla liukuovi ja sen lisäksi kuljettajan sivulla on myös ovi, sillä kuljettajan vieressä on pari istumapaikkaa. Eräänä päivänä sitten yritin päästä tällaisen minibussin kyytiin ja käytin ainakin 10 sekunttia aikaa avatakseni liukuoven. Ovi ei tuntunut aukeavan millään. Kokeilin kaikkia pikku nipukoita ovessa kunnes tajusin, ettei koko ovea ole edes olemassa. Tässä minibussissa olikin vain kuljettajan viereinen ovi, josta pääsi sisälle. Voi sitä häpeän ja hihityksen määrää. No, en ole täällä yrittänytkään suhtautua asioihin muuten kuin huumorilla.

Sain rakkaalta työkaveriltani tunnustusta, sillä hän valitsi blogini yhdeksi lemppareistaan. Kiitos Jouhanna!

Kaunista

Koska tämä on vastakohtien maa, teen vielä joskus postauksen "Rumaa."

Tällaisia puutaloja kaupungista löytyy. Näissä on todellista tunnelmaa.

Sääkin oli eduksi näiden talojen kuvaamisessa.

Ääninen ja ruska

Petroskoin keskustan taloja

Ennalta-arvaamaton Venäjä

Nyt on kauan kauhisteltu (noin neljä kuukautta) HIV-testi venäjällä ohi. Olin ehtinyt pohdiskella niin neulojen puhtautta kuin pelkojeni ylittämistäkin yksin ja yhdessä muiden vaihtareiden kanssa. Lopulta tänään aamulla olimme sopineet yliopistolle tapaamisen 8:30, josta jatkaisimme matkaa yhdessä poliklinikalle. Tavan mukaan suomalaiset olivat ajoissa ja venäläinen "oppaamme" myöhässä. Kun saavuimme poliklinikan pihaan oli järkytys aikamoinen. Harmi, ettei kehdannut ruveta räpsimään kuvia. Lamaannuskin tosin taisi olla sitä luokkaa, ettei kuvien ottamisesti olisi vapisevien käsien kanssa tullut yhtikäs mitään. Rakennus oli ulkoa ruma, rapistunut ja sijaintikin oli ehkä hieman kummallinen. Sisällä asiat eivät olleet sen paremmin: "keskeneräinen remontti" kuten suomalainen vaihtarikaverini totesi. Seinät oli kuitenkin maalattu (kotoisasti?) sairaalanvihreiksi.

Ympärilleni katsellessani kuulin taustalta jotain epäsuotuisaa. Nimittäin klinikan aukioloajat olivat kansainvälisille asiakkaille muuttuneet juuri tänään siten, että olisimme päässeet testeihin vasta kahden tunnin kuluttua. Näin voi käydä vain Venäjällä. Kuitenkin yllättävän vähällä vatvomisella ja selvitettelyllä pääsimme testeihin melko pian. Ensin kuitenkin nimemme kirjoitettiin passeista jonkinlaiseen vihkoon, johon tuloksetkin sitten kirjataan. Lisäksi saimme laput, joissa luki otettavan verikokeen nimi. Lappujen kirjoittamiseen käytettiin muinaista kopioarkkia. En tiedä kyseisen mustan paperin nimeä, koska sitä ei ole taidettu Suomessa käyttää minun syntymäni jälkeen. Seuraavaksi verikoe maksettin (noin 22 euroa) ja saimme jopa kuitit - toki pienen väännön jälkeen.

Sitten pääsimmekin itse asiaan. Halusin mennä verikokeeseen ensimmäisenä, jotta paniikki ei ehtisi liiemmin kasvaa. Hoitaja oli ystävällinen ja kyseli varmasti jotain ystävällisiä kysymyksiä, joita en ymmärtänyt. Tarkoitukseni oli katsoa tarkasti ovatko neulat puhtaissa avaamattomissa paketeissa vai eivät. Mutta eihän siitä katsomisesta mitään tullut, kun kaikki oli niin pelottavaa, että silmät meni automaattisesti kiinni. Verta otettiin suuren suuri putkilollinen. Kokeen jälkeen minulle tuli melko pian hyvin heikko olo, mutta olo kohentui kun istuin penkillä noin vartin. Tsekkiläinen vaihtari tunsi olonsa niin heikoksi, että joutui palaamaan takaisin näytteenottohuoneeseen, jotta pääsi pitkäkseen.

Huh mikä reissu, mutta nyt se on viimein ohi! Olo on suuhteellisen iloinen ja helpottunut, sillä loppuen lopuksi tästäkin koetuksesta selvittiin. Vaihtarikaverini oli uskaltanut katsoa tarkemmin, että neulatkin taisivat olla avaamattomissa paketeissa ennen käyttöön ottoa. Testin tuloksen arvaankin jo, sillä HIV-testin joutui jo kertaalleen tekemään kotimaassa saadakseen oikeanlaisen viisumin. Mutta kuten maahanmuuttovirastossa sanottiin "oman turvallisuutenne vuoksi" se tehtiin nyt uudelleen.

Koettelemuksen jälkeen varsinkin kun olo oli hieman heikko maistui kuuma kakao ja toasti. Kuuma kakao on venäjäksi kuumaa suklaata kuten englanniksikin. Tilaamani kakao toden totta oli kuumaa suklaata. Heheh, kyllä tekikin hyvää verikokeen jälkeen kaksi desilitraa sulatettua suklaata. Terveyspuolesta en ole ihan varma. Ihanaa täällä on se, ettei verikokeen jälkeen (niinkuin ei yleensä muulloinkaan) ollut minnekään kiire ja istuimme kahvilassa kaksi ja puoli tuntia.

Vuorokausirytmi täällä maassa on erilainen kuin Suomessa. Täällä valvotaan myöhään ja vastapainoksi kouluun tai töihin mennään aamulla vasta 10-12 aikoihin. Paikallinen rytmi on sopii minulle paremmin kuin suomalainen, sillä olen aamu-uninen. Voi kuinka olikaan vaikeaa herätä tänään tähän rytmiin tottuneena niinkin aikaisin kuin 7:30. Ensimmäisenä ajatuksena päähäni pahamahti herätyskellon soidessa, että kuka hullu herää tähän aikaan?! Ja toisena ajatuksena: tänään haluan nukkua! Sain kuitenkin taisteltua itseni sängystä ylös, vaikka uni olisi tosiaan vielä maittanut kaatosateen piiskatessa ikkunaan. Tietysti olisin voinut nukkua vielä hetken, sillä olihan se arvattavissa, että joku myöhästyy kuitenkin.

Melkein mikään ei Venäjällä hoidu aivan sormia napsauttamalla. Eilen yritimme venäläisen kaverini kanssa mennä kuntosalille, mutta yritys epäonnistui venäläisestä apuristani huolimatta. Kun lopulta löysimme kyseisen kuntosalin erään rakennuksen kellarista, meille selvisi, ettei kuntosalille voi ostaa kertalippua. Vaihtoehtoina olivat kuukausilippu tietyllä käyntikertamäärällä tai puolen vuoden kortti. Pääsin kuitenkin katsomaan salia, että voin ainakin olla varma, että se on todella olemassa! Olisin sitten ostanut sen puolen vuoden kortin, mutta eihän siellä tietenkään mikään maksukortti käynyt. Enkä ollut ymmärtänyt varata moista summaa käteistä rahaa mukaani, tyhmä kun olen. Olisihan minun jo pitänyt osata uumoilla jotakin tämän tapaista.

Asuminen täällä kasvattaa pitkää pinnaa, sillä kaikki asiat saa selvitellä aivan itse. Vielä on paljon epäselvää, vaikka monia asia onkin jo selvinnyt. En esimerkiksi tiedä, tuleeko minun osallistua tentteihin vaihtoperiodini päättyessä tammikuussa. Kolmesta lähteestä olen nyt tätä asiaa kysellyt ja aina saanut eri vastauksen. Ehkä voin valita sen vastauksen, joka minulle parhaiten sopii? :D Venäläiset ovat kuulemma todella kovia lunttaamaan eli jos joudun venäjän kielisiin tentteihin, otan samat keinot käyttöön!

Mutta silti kaikesta huolimatta, en voisi kuvitellakaan tulevani täältä nyt pois. Täällä elämä on mukavan ennalta-arvaamatonta! :)

Kaunis Petroskoi

Eilen tein kävelylenkin aurinkoisessa syyspäivässä ja tänään iltahämärissä. Nyt en enää vilkuile joka suuntaan pelokkaana kävellessäni pimeään aikaan. Tuntuu mukavalta osata olla täällä kaupungissa kuin kotonaan. Eilen ja tänään ajattelin ensimmäistä kertaa, että täällä on oikeastaan aika kaunista. Rumakin voi olla kaunista, sillä siinä on tietynlaista tunnelmaa. En ole nähnyt Petroskoita kesällä, mutta olen varma, että kaupunki on kauneimmillaan juuri syksyllä. Vesilätäköt ja keltaiset lehdet kaduilla, harmaat sadetta enteilevät pilvet taivaalla ja hyinen tuuli sopivat kaupungin muuhun olemukseen erinomaisesti. Olen alkanut pitää tästä paikasta. Tämä paikka on nyt minun koti.

Kotoisaa tunnetta lisää ne ihanat ja hullut ihmiset, joihin olen täällä tutustunut. Kuinka hauskaa voi olla baari-illan jälkeisenä lauantai (aamu)päivänä syödä pizzaa ravintolassa noin kolme tuntia. Kahviloita ja ravintoloita täällä on todella paljon. Niissä on myös niin halpaa, että ei paljoa kirpaise käydä kavereiden kanssa teellä tai lounaalla kesken päivän.

Laitan nyt muutamia kuvia viimeisimmältä viikolta, koska kirjoittaminen alkoi yhtäkkiä laiskottaa.

Minä ja suomalainen vaihtarikaverini Nina

Ekan baari-illan tulos: 4 mansikka margaritaa?

Pizzassa oli vähän liikaa juustoa, vaikka nimenomaan pyysin vähemmän!

Yritettiin pelata tätä suomalais-birttiläis voimin. Jaksoimme pelata yhden kierroksen.

Hiljainen, syksyinen Äänisen ranta

Kauniisti valaistu syksyinen puisto, jolle kamerani ei osannut tehdä oikeutta.

Naapurin kerrosrivitalo näyttääkin kauniilta pimeällä.

Kuivattu hauki haisee!

Ikimuistoinen viikonloppu Huskytilan "mökillä" takana! Mökkeily viikonloppu oli niin eeppinen, että kaikkia niitä fiiliksiä on vaikea pukea sanoiksi. Tämä täytyy kokea itse! Yritän kuitenkin parhaani mukaan kuvailla ja kertoa viikonlopusta tsekkiläis-suomalais-brittiläis seurassa.

Aloitimme matkamme suuresta ruokakaupasta, jossa keräsimme kärryihin kaiken tarpeellisen vessapaperista kuivattuun haukeen. Kyllä, kuivattuun haukeen. Tarkoituksenamme oli tehdä mökin keittiössä spagetti bolognesea, vaikka ihan täyttä varmuutta koko keittiön olemassa olosta ei ollutkaan. Brittiläiset pojat ottivat kärryihin myös suuret kasat rahkaa, joka täällä on hyvin rasvaista ja koostumukseltaan rakeista. Творог.

Kauppareissun jälkeen suuntasimme kohti linja-autoasemaa, josta lähdimme bussilla kohti "mökkiä". En edelleenkään muista määränpäämme nimeä, joka sijaitsi noin 30 kilometrin päässä Petroskoista. Matkalla katselin bussin ikkunoista maisemia, ja tuntui hassulta yhtäkkiä ymmärtää, että asun nyt tällaisessa maassa. Tässä ihan Suomen vieressä, mutta niin kovin erinäköisiä ovat pienet kylät ja tehdasalueet. Pienet kylät muodustuvat puisista usein hyvin ränsistyneistä ja vinoista talorakennelmista. Tehdasalueita katsellessa ei voi olla aivan varma, onko tehdas vielä toiminnassa vai ei.

Jäimme bussista pois pienessä kylässä käytännössä katsoen keskellä ei-mitään. Siinä sitten vartin ihmeteltyämme ja soiteltuamme majapaikan omistajille meitä saapui noutamaan Huskytilan asukas Kolja. Tilanne oli huvittava, koska kukaan ei tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuu ja sitten saapui Kolja letti liehuen maastokuosiin verhoutuneena mutaiset saappaat jalassaan. Vähän kuin jostain surkeasta kauhuelokuvasta.

Pitkältä tuntuneen kävelymatkan jälkeen (olimme jääneet pois väärällä pysäkillä) saavuimme majapaikkaamme. Luulimme siis vuokranneemme oman mökin, mutta olimmekin vuokranneet huoneita talosta, jossa asui perhe ja muita sekalaisia henkilöitä. Pienen järkytyksen jälkeen söimme rahkaa hammastikuilla, koska lusikoita ei tuntunut löytyvän. Onneksi kuitenkin tsekkiläinen vahvistuksemme pian bongasi rahkalopoille lusikat. Tällöin meitä ei vielä keittiöön päästetty, joten pasta bolognesen valmistaminen siirtyi myöhemmäksi.

Brittiläiset tytöt ja pojat olivat erityisen kiinnostuneita kokeilemaan kalastusta läheisellä joella. Olimme olettaneet nettisivujen perusteella, että joki on mökin vieressä ja sauna joen rannalla. Mutta kuten jo tiedämme, täällä ei kannata turhaan olettaa, että kaikki olisi niin kuin itse olet kuvitellut. Ennakkopaineita asioille ei kannata asettaa ja kaikki positiivinen on siten vain ylimääräistä plussaa! Joki oli kuitenkin olemassa, mutta sen rannalle täytyi kulkea metsän läpi vievää polkua pitkin noin kymmenisen minuuttia.

En muistanutkaan, että kalastus voi olla niin huvittavaa. Brittiläiset olivat vaikeuksissa niin kokoon pakattujen vapojen, kelojen, siimojen kuin matojenkin kanssa. Minut ja suomalainen vaihtarikaverini Nina leimattiin varmasti ammattilaiskalastajiksi, sillä tiesimme miten onkien kanssa menetellään. Tämän touhun katseleminen ja kalastuksessa avustaminen oli niin hauskaa, että nauroin lähes tulkoon vedet silmissä useaan otteeseen. Saalistakin tuli: pari pientä sinttiä, mutaiset aurinkolasit ja erään epäonnisen kalastajan kuivalta maalta kyytiin otettu, joessa kasteltu ja sieltä sitten kalastettu oma pipo.

Kalastuksesta (ja liiasta nauramisesta) nälkiintyneinä palasimme majataloon laittamaan spagettia. Saimme perheen keittiön lainaan, tottakai lisämaksua vastaan. Ruokaa laittaessamme saapui Sergei kultahampaat välkkyen esittelemään meille venäläsiä alkoholijuomia. Ei varmaan ole yllätys, että näistäkin maksu perittiin seuraavana päivänä majoitusta maksettaessa. Naisille tarjottiin vain jonkinlaista likööriä, mutta seurueen miehet laitettiin maistamaan tai maistelemaan 96 prosenttista alkoholia. Sergei, tämä noin 60+ vuotias majatalon juomamies, demonstroi meille tätä Bon Aqua pullossa säilytettävää kuningasjuomaansa sytyttämällä tipan alkoholia tuleen. Demonstraatio oli ihan vaikuttava ja puiseen pöytään jäi siitä muistoksi hiiltynyt läntti.

Saunomaan en ollut täällä päässyt ennen mökkireissua, joten sitä odotin innolla. Pieniä ongelmia oli saunankin kanssa, sillä saimme kysellä valehtematta ainakin kymmenen kertaa, että milloin pääsemme saunomaan. Jossain vaiheessa iltaa aloin olla vakuuttunut, ettei saunaa ole edes olemassa. Sauna kuitenkin oli kuin olikin olemassa. Viivyttelystä oli ehkä hyötyäkin, sillä tänä aikana ehdimme Ninan kanssa vakuutella ja rauhoitella epäileväisesti saunaan suhtautuvia vaihtarikavereitamme. Eniten heitä ihmetytti miten saunaan "pukeudutaan". Lopulta sitten pääsimme saunomaan ja vihtomaan! Taisi muutkin kuin me suomalaiset olla riemuissaan tästä saunakokemuksesta.

Mökkireissu oli kyllä kaiken kaikkiaan mahtava! Seuraavia reissuja odotellessa.

Kolja

Kauhistuttava "husky"tarha

Todellisia kalamiehiä ja -naisia